Ajatuksia toimivasta kommunikaatiosta ja erilaisuudesta.

Toimiva kommunikaatio ja sen kautta syntyvä yhteys eivät ole itsestään selvyys.

Se mitä kukin meistä kommunikaatiolta sekä vuorovaikutukselta toivoo, odottaa ja mitä niiltä tarvitsee voi vaihdella ihmisestä riippuen. On erilaisia tapoja kommunikoida. On myös erilaisia näkökulmia siihen millaisiksi kokee hyvät vuorovaikutustaidot. Toivoisin, että tätä ymmärrettäisiin paremmin.

Toisille kirjallinen itseilmaisu voi olla suusanallista luontevampaa, mielekkäämpää ja helpompaa. He tarvitsevat ehkä tavanomaista enemmän aikaa miettiä, jäsennellä ja prosessoida asioita. Aika antaa tilaa tarkastella asioita etäämmin, mahdollisuuden etsiä tietoa sekä mahdollisuuden hahmottamaan rauhassa paremmin kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä. Se antaa tilaa käsitellä omia tunteitaan. Se antaa paremmin tilaa kuunnella itseään, sitä mitä itse tarvitsee, mitä itse haluaa ja mikä on itselle tärkeää sekä merkityksellistä. Se antaa mahdollisuuden harkita asioita. Aika ja kirjoittaminen auttavat myös hahmottamaan ne oleellisimmat asiat ja ne asiat jotka kokee itse tärkeäksi nostaa esiin muille. Kirjoittaminen antaa aikaa pohtia myös sitä tapaa, jolla itseään ilmaisee.

Mikäli kokee painetta vastata tai toimia tilanteessa heti voi käydä niin, että menee lukkoon, unohtaa asioita, ei löydä sanoja tai toimii hätäpäissään taikka tiedostamattaan myös itseään vastaan. Voi syntyä sisäisiä arvoristiriitoja ja hämmennystä. Tilanne voi jäädä harmittamaan, vaivaamaan ja nostaa voimakastakin ahdistusta. Se miten minä ilmaisen itseäni ja miten toimin tulee olla linjassa oman sisäisen kokemusmaailmani, oman totuuteni sekä oman arvomaailmani kanssa – ei sen kanssa mitä koen, että minulta ulkoisesti milloinkin odotetaan tai vaaditaan.

Toiset ovat luontaisesti taitavia suusanallisessa kommunikoinnissa ja kuin kotonaan ryhmätilanteissa. He vaikuttavat löytävän heti oikeat sanat, tietävät mitä sanoa ja osaavat vastata heille esitettyihin kysymyksiin sen kummemmin miettimättä, luontevasti. He eivät usein tarvitse aikaa prosessoida ja jäsennellä asioita pitkään. Heille riittävä kokonaiskuva tilanteista ja asioista hahmottuu ilmeisen nopeasti. He pystyvät myös palauttamaan mieleensä asioita vaivatta.

Toisille kommunikoinnissa keskeistä on välittää tärkeäksi kokemaansa informaatiota – niin itsestään kuin asioista ylipäänsä. Toisille sen merkitys taas saattaa olla kenties jossain aivan muussa? Toiset puhuvat muiden seurassa ehkä vain silloin kun kokevat asian tärkeäksi tai, että heillä on jotain annettavaa kyseiseen keskusteluun. He pohtivat, tarkastelevat ja pyörittelevät asioita mielessään, kenties monista erilaisista näkökulmista käsin ja varsin analyyttisesti. Toiset taas puhuvat mielellään paljon, nauttivat selvästi olla äänessä, ovat kommunikoinnissaan suurpiirteisempiä ja vaikuttavat ajattelevan usein pitkälti ääneen.

Toisille hiljaisuus voi olla kokemuksena hyvin kiusallinen ja epämiellyttävä. Tila joka täytyy täyttää nopeasti puheella. Se voi siis olla toisille kuin merkkinä puhua ja avata keskustelua. He ymmärtämättään ehkä myös keskeyttävät toisen näkymättömän ja itselleen tärkeäksi kokeman ajatustyön. Toisille hiljaisuus voi olla tärkeä, toivottava ja voimauttava asia. Se voi olla tila palautumiselle tai omalle ajattelulle sekä omille kiinnostaville pohdinnoille. Koettu kiusallisuus saattaa liittyä myös siihen, ettei oikein tiedä mistä voisi avata keskustelua ja miten. Yritys sellaiseen voi olla kömpelöä ja vaivaannuttavaa tai aihe on muista tilanteeseen nähden sopimaton tai varsin kiusallinen. Hiljaisuus voi merkitä joko kuulijan kiinnostusta asiaa kohtaan tai päin vastoin, sekin ihmisestä riippuen.

Usein se, joka ei puhu paljon nähdään ujona ja hiljaisena. Hänet voidaan nähdä jollain lailla ylpeänä tai niin, ettei häntä kiinnosta muiden asiat tai seura. Tämä oletus voi olla kuitenkin täysin väärä ja virheellinen, koetusti jopa loukkaava. Ryhmätilanteissa usein hiljainen ja vetäytyvä ihminen saattaakin olla varsin puhelias ja sosiaalinen sellaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, jotka tukevat hänen vahvuuksiaan.

Kaikki eivät välttämättä osaa arvioida ryhmätilanteissa milloin on heidän oma vuoronsa puhua ja mitä toiset haluavat kuulla (eli mitä tilanteessa odotetusti pitäisi osata sanoa ja mistä asioista sopii yleisesti puhua). Kaikki eivät myöskään keskity kuuntelemaan samalla tavoin. Toinen saattaa tarvita liikettä ja tekemistä eikä ehkä katso silmiin kuten odotetaan. Siitä saattaa syntyä muille vaikutelma, ettei henkilö keskity kuuntelemiseen ja keskusteluun tai ole lainkaan muista kiinnostunut. Liike tai jonkin asian tekeminen näyttäytyvät muille usein levottomuutena, joka voidaan virheellisesti tulkita myös ahdistuneisuudeksi (vaikkei henkilö itse koe tilanteessa lainkaan ahdistusta ja liikkeen taustalla vaikuttavat aivan muut juuri syyt).

Ihmiset voivat kokea yhteenkuuluvuutta myös hyvin eri tavoin. Toisille tunne yhteen kuuluvuudesta syntyy ehkä vain aktiivisen vuorovaikuttamisen ja muiden kanssa yhdessä tekemisen kautta. Toisille sen syntymiseen riittää yhdessä olo ja eri asioiden tekeminen samassa tilassa – yksin, mutta silti yhdessä. He kaipaavat ja tarvitsevat tilaa. Toisille myös tunne yhteenkuuluvuudesta ja ihmissuhteen merkityksellisyydestä voi säilyä vahvana pitkään, vaikkei oltaisi aktiivisesti yhteydessä – edes kenties vuosiin tai vuosikymmeniin.

Kuormitun itse vahvasti sellaisista sosiaalisista tilanteista, joissa on odotus tietynlaisesta sosiaalisuudesta ja aktiivisesta vastavuoroisuudesta, sellaisista jotka eivät ole minulle luontaisia ja jotka eivät tue omia vahvuuksiani. Tilanteet, joissa on paljon keskustelijoita ja nopeatempoista vuorovaikutusta haastavat ja kuormittavat minua nopeasti. Tapani kommunikoida ja tulkita sosiaalisia tilanteita on usein erilainen suhteessa toisiin. Ei huonompi, eikä parempi – vain erilainen. Yritys mukautua vallitsevaan vaatii paljon voimavaroja sekä jatkuvaa pinnistelyä ja usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen minusta tuntuukin, kuin olisin juossut maratonin. Tarvitsen niiden jälkeen usein paljon omaa tilaa ja aikaa palautuakseni. Myös vaikka tilanne olisi ollut koetusti mukava. Nautin ihmisten seurasta mutta usein vain rajallisen ajan. Sosiaalinen kapasiteettini ylittyy hyvin nopeasti.

Me ihmiset olemme monin tavoin erilaisia myös siinä miten ilmaisemme tai olemme ilmaisematta itseämme, tunteitamme, tarpeitamme ja toiveitamme.  Siihen vaikuttavat muun muassa kulttuurimme, kasvatuksemme, oma eletty elämämme, omat tunne- ja vuorovaikutustaitomme sekä myös neurotyyppimme.

Itse määrittelisin toimivan kommunikaation niin, että se on vuorovaikutusta, jossa sen osapuolet pystyvät viestimään ajatuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan toisilleen tavalla, joka edistää yhteisen ymmärryksen, luottamuksen sekä yhteyden rakentumista. Se perustuu yhteiseen pyrkimykseen, jonka tavoitteena on tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että helppoahan se on! Ja ehkä se onkin sitä toisille? Mutta itse koen, että toimiva kommunikaatio on usein hyvin vaikea taitolaji. Kanssakäyminen muiden kanssa jättää minut usein hämmennyksen sekä usein myös sisäisen ärtymyksen valtaan. Se jättää usein kokemuksen siitä, etten tullut ymmärretyksi oikein ja tarkoittamallani tavalla. Se synnyttää usein molemminpuolisia väärinymmärryksiä tai -tulkintoja. Usein itselleni vähintäänkin pelon niiden mahdollisuudesta.

Erityisen paljon kommunikaatio haastaa suhteessa muihin myös siksi, että olen ihminen joka kaipaa yhteyttä etsivää vuorovaikutusta, syvällisyyttä sekä avoimuutta. Sukellan nopeasti ns. altaan syvään päätyyn keskustellessani myös minulle täysin vieraiden ihmisten kanssa. En nauti kevyestä Small takista tai perinteisistä kahvipöytä keskusteluista ja olenkin äärimmäisen surkea sekä kömpelö niissä. Koen ne sieluttomiksi ja tylsiksi. En myöskään koe, että niiden kautta muodostuu sellaista yhteyttä toisiin jota itse kaipaan. Loistan ja nautin keskusteluissa, joissa on syvyyttä, itseäni kiinnostavia aiheita, tilaa pohdiskelulle sekä tilaa jakaa tietoa muille minua itseäni kiinnostavista asioista ja ilmiöistä. Se miten toinen tilanteen ja minut kokee voikin olla eri juttu. En jaa tietoa muille siksi, että haluaisin olla oikeassa tai päteä (kuten usein oletetaan). Jaan tietoa koska se on minulle merkityksellistä, tuo iloa ja koska osoitan sillä usein syvää luottamusta sekä välittämistä toista ihmistä kohtaan. Se on minulle ominainen tapa yrittää luoda yhteyttä toiseen ihmiseen.

Yleisesti ottaen kommunikaatiohaasteiden taustalla vaikuttavat monenlaiset tekijät, ihmisten erilaisuus sekä erilaiset inhimilliset ilmiöt. Ne ovat varsin yleisiä ja haastavat kaikkia ihmisiä jossain määrin. Täysin erilainen tapa kommunikoida, ajatella ja prosessoida tietoa sekä kokea maailmaa tuovat kuitenkin omat lisähaasteensa ihmisten välille. Turhaa kärsimystä aiheutuu, jos ei lainkaan käsitetä, että tilanteessa haastaa nimen omaisesti ihmisten välinen erilaisuus edellä mainituissa asioissa – ei ihminen itse. Toinen nähdään silloin herkästi pelkästään haastavuus ajattelun kautta.

Elämäni aikaisesti olen usein tuskaillut ja ihmetellyt sitä, miksi väärintulkintoja ja -ymmärryksiä syntyy kuin vahingossa ja tahtomatta? En usein edes käsitä niitä ennen kuin tilanteesta syntyy tai nousee ristiriitoja tai muita haasteita. Usein on vaikea päästä kiinni edes siihen mitä tapahtui ja missä meni vikaan ellei myös toinen kykene sanoittamaan tilannetta ja itseään auki pala kerrallaan. Olen aina ihmetellyt miksei se, mitä yritän selkeästi ja suoraan itsestäni käsin toiselle kertoa tule useinkaan kuulluksi ja ymmärretyksi tavalla, jolla asian tarkoitan. Miksi se mitä sanon usein vääristyy matkalla kuulijan korvissa joksikin aivan muuksi ja kummalliselle mutkalle? Miksi toinen suuttuu tai ärsyyntyy, vaikka tarkoitan pelkkää hyvää? Miksi vuorovaikutustilanteissa on usein läsnä turhauttavaa ristiriitaisuutta ja epämääräisyyttä? Miksi sanotaan asioita jos niitä ei aidosti tarkoiteta? Miksi luvataan asioita joista ei pidetä kiinni? Voisiko olla kohteliaampaa ja rehellisempää olla sanomatta asioita, joita ei tarkoita? Miksi kysytään kysymyksiä, joihin ei haluta kuulla vastausta? Miksi oletetaan ja odotetaan, että kaikkien tapa kommunikoida on lähtökohtaisesti samanlainen? Miksi joku tapa kommunikoida tai toimia olisi toista tapaa huonompi tai parempi? Tai ainoa oikea? Eikö tärkeintä olisi oppia ymmärtämään ja sietämään erilaisuutta? Ja miksi ihmeessä ihmiset usein olettavat, että toinen on lähtökohtaisesti vilpillinen tai tahallaan hankala?

Vuorovaikutukseen liittynyt hämmennys ja turhautuminen ovat usein nousseet tilanteissa, joissa minun on odotettu tietävän ja ymmärtävän automaattisesti jotain sellaista mitä ei ole sanoitettu selkeästi tai sanottu suoraan. Miksi oletetaan, että toinen osaa lukea ajatuksia tai ymmärtää sosiaalisia tilanteita ja kokee asioita samoin kuin itse? Miksi oletetaan, että toinen ymmärtää kiertoilmauksia, epämääräistä vihjailua tai edes tajuaa sellaisten olemassa oloa? Jatkuva yritys ymmärtää muita paremmin tekee kommunikaatiosta uuvuttavaa, mutkikasta ja totaalista sosiaalista akrobatiaa. Jos ei kaikille, niin ainakin osalle ihmisistä.

Minulle kommunikaatiossa tärkeää on mm. riittävä informatiivisuus ja tarvittaessa asioiden sanoittaminen auki, sanallistaminen, selkeys, suoraviivaisuus, vilpittömyys sekä avoimuus. Myös koettu turvallisuus, merkityksellisyys sekä yhteys.

Koen usein hämmentäväksi sen, etteivät ihmiset usein sano sitä mitä nimenomaisesti tarkoittavat. Tulkitsen sanotun sellaisenaan ja vastaan siihen mitä minulta kysytään. En useinkaan käsitä muiden käyttämiä kiertoilmauksia, epämääräistä vihjailua tai piilomerkityksiä. Toiset kutsuvat tätä ominaisuuttani kirjaimellisuudeksi toiset taas saivarteluksi – minä itse neutraaliksi ominaisuudekseni- tavaksi prosessoida tietoa, tulkita ja ymmärtää asioita.

Nepsyillä on usein hyvin suoraviivainen tapa ajatella ja ilmaista itseään. Neurotyypilliset kokevat sen usein epäkohteliaaksi tai jopa hyökkääväksi, vaikkei sanottua olisikaan tarkoitettu sellaiseksi – vaan aivan päin vastoin.

Neurotyypilliset taas käyttävät usein erilaisia ystävälliseksi tarkoitettuja ja asiaa pehmentäviä kiertoilmaisuja, joita nepsyjen taas on usein hyvin vaikea käsittää ja ymmärtää. On hyvä ymmärtää, että neuroepätyypillisille suoruus, avoimuus ja rehellisyys ovat usein tärkeitä itseä ohjaavia arvoja – myös kommunikaatiossa. Kiertely ja kaartelu koetaankin usein hyvin epäselväksi, ristiriitaiseksi, kuormittavaksi, hämmentäväksi, epärehelliseksi sekä epäkohteliaaksi.

Usein haasteet kommunikaatiossa johtuvat tarkoituksellisen ilkeyden sijaan todennäköisemmin siitä, että ihmisten erilaisuus, epävarmuudet ja/tai erilainen kommunikaatiotapa törmäävät toisiinsa. Meidän voi olla vaikea ymmärtää toistemme ajattelun ja toiminnan logiikkaa silloin, jos se poikkeaa paljon omastamme. Tarkastelemme muita usein itsemme kautta, oman eletyn elämämme, oman todellisuutemme sekä oman sisäisen kokemusmaailmamme kautta. Toisen erilaisuus voikin tuntua meistä jopa uhkaavalta.

Saatamme ymmärtämättämme tehdä sellaisia oletuksia sekä tulkintoja tilanteista ja toisistamme, jotka eivät tue toimivaa kanssakäymistä. Oletusten sijaan toivoisi avointa keskustelua ihmisten välille.

Ajattelen, että kommunikaation tarkoitus on toimia siltana ihmisten välillä – se ei tarkoita vain sanojen vaihtoa vaan myös yhteyden syntymistä.

Toimiva kommunikaatio on harvoin täydellistä, virheetöntä tai sujuvaa. Se on elävää, joustavaa, tilaa antavaa, kunnioittavaa sekä molemmille hyvää tahtovaa. Sen pohjana on yhteinen pyrkimys sekä päämäärä tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se ei perustu oletuksiin vaan se antaa osapuolille tilaa ilmaista itseään – omin sanoin, itse.

Toimiva ja toista kunnioittava kommunikaatio tarkoittaa mielestäni sitä, että yhteys säilyy tai sitä yritetään rakentaa myös silloin, kun on epäselvyyksiä, erimielisyyksiä, näkemyseroja tai jokin muu asia on esteenä yhteydelle.

Toimiva kommunikaatio ei tarkoita sitä, että tulisi olla äänessä jatkuvasti tai sitä että, pitäisi olla vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin tai ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Toimiva kommunikaatio antaa myös tilaa kysymyksille. Se sallii korjata ja oikaista tarvittaessa.

Toimiva kommunikaatio ei myöskään tarkoita, että sen osapuolet ymmärtäisivät toisiaan täydellisesti koko ajan. Tai, että kaikkea tarvitsee hyväksyä tai sietää.

Aito yhteys vaatii syntyäkseen rohkeutta ilmaista itseään, omia tunteitaan, ajatuksiaan, toiveitaan ja tarpeitaan. Aito yhteys vaatii sitä, että uskaltaa olla avoin ja rehellinen – niin itselleen kuin myös toiselle. Se vaatii sitä, että uskaltaa olla haavoittuva ja keskeneräinen. Se vaatii sitä, että kykenee kuulemaan myös sen mitä toinen kertoo.  Se vaatii kykyä pysähtyä asioiden äärelle ja se vaatii kykyä tarkastella asioita myös hieman kauempaa. Se vaatii sitä, että kykenee sietämään sekä hyväksymään toisen erilaisuutta suhteessa itseen ja omaa erilaisuuttaan suhteessa toiseen. Se vaatii mielestäni sitä, että omaa itsetuntemusta ja kykenee itsereflektioon Se vaatii sitä, että kykenee tarvittaessa nöyrtymään, myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi. Aito yhteys vaatii ennen kaikkea inhimillisyyttä, hyväntahtoisuutta sekä sitä, että arvostaa niin itseään kuin myös muita. Se vaatii enemmän kuin yhden ihmisen syntyäkseen.

”Sinne missä on aitoutta, syntyy yhteys.

Sinne missä on yhteys, hakeutuu rakkaus.

Siellä missä on rakkaus, on myös merkitys”

-Tommy Hellsten-

Herkkyys ja sen ilmenemismuotoja

Kirjoitin viimeksi tekstin herkkyydestä. Aihe on laaja ja voisin kirjoittaa siitä vaikka kuinka paljon. Aiempi tekstini jäi hieman vajaaksi, sillä halusin vielä avata erilaisia herkkyyden muotoja, jotka tulivat mieleeni sitä kirjoittaessani. Tässä kirjoituksessani tarkastelen siis niitä.

On olemassa varmasti muitakin joita en itse tässä hetkessä tavoita tai osaa ajatella, joten ethän suhtaudu lukemaasi absoluuttisena totuutena asiasta.

Herkkyyden voisi jakaa aluksi kahdenlaiseen herkkyyteen – synnynnäiseen sekä elämän aikana kehittyvään herkistymiseen. Kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin, samalla henkilöllä voi olla myös molempia. Synnynnäisesti herkkä voi siis herkistyä lisää kohdatessaan elämässään muun muassa turvattomuutta tai ristiriitoja.

Synnynnäinen herkkyys on temperamentin sekä hermoston ominaisuus. Se liittyy yksilön neurobiologiseen herkkyyteen havainnoida ja prosessoida ympäristön ärsykkeitä tavallista syvemmin. Tämänkaltainen herkkyys on nähtävissä usein jo lapsuudessa mm. tunneherkkyytenä ja vahvoina tunnereaktioina, syvempänä prosessointina (analysointi, pohtiminen), aistiärsykeherkkyytenä sekä kuormitusherkkyytenä. Lapsi saattaa olla mm. syvällinen, hyvin empaattinen, vetäytyvä sekä hyvin eläytymiskykyinen.

Synnynnäiseen herkkyyden alle lukeutuvat ymmärrykseni mukaan ainakin erityisherkkyys (HSP) sekä autisminkirjo. Myös adhd ihmisillä on synnynnäistä herkkyyttä mm. aistien sekä tunne herkkyyden tasolla (nopeaa ja intensiivistä). Kaikkia näitä kolmea yhdistää vahvasti kuormittumisherkkyys. Synnynnäisesti herkän hermosto kuormittuu nopeasti erilaisista ärsykkeistä, jonka seurauksena hänen stressitasonsa nousee voimakkaasti.

Synnynnäinen herkkyys ei katoa – se on.

Elämän aikana kehittyvä herkistyminen syntyy ja kehittyy elämän tapahtumien ja olosuhteiden kautta.  Se ei ole siis yksilön synnynnäistä ominaisuus vaan se liittyy tapaan, jolla ihminen on virittynyt ympäristöönsä – usein selviytyäkseen. Elämän aikana kehittyvän herkistymisen taustalla vaikuttavat muun muassa koetut traumat sekä jatkuva sopeutuminen. Sen taustalla voi vaikuttaa myös yksilön henkinen/psykologinen kasvu.

Tämän kaltainen herkkyys voi ilmetä kuten synnynnäinenkin – sen juuret ovat kuitenkin kokemukselliset.

Tämän kaltaiseen herkistymiseen liittyy vahvasti muun muassa tarve mukautua, tarkkailla muita sekä ennakoida toisten tarpeita, olla jatkuvasti valppaana.

Voi myös käydä niin, että henkilö joka ei ole ollut nuorempana kovinkaan herkkä voi herkistyä jonkin elämän kriisin, henkisen kasvun tai tietoisuuden avartumisen myötä.

Millaisia muita herkkyyden muotoja sitten on?

Herkkyyden muotoja on erilaisia. Sellaisia ovat muun muassa sensorinen-, emotionaalinen-, sosiaalinen-, kognitiivinen- sekä eksistentiaalinen herkkyys. Avaan hieman mitä näillä tarkoitetaan.

Sensorinen herkkyys liittyy siihen kuinka voimakkaasti henkilö kokee ympäristönsä aistiärsykkeitä (äänet, valot, hajut, maut, tunto). Se liittyy aistitiedonkäsittelyyn. Tätä herkkyyttä kuvataan usein erityisesti neuroepätyypillisyyteen liittyen, mutta sitä esiintyy ihmisissä myös ilman diagnoosejakin.

Emotionaalinen herkkyys, eli tunneherkkyys on sitä kuinka herkästi ja voimakkaasti henkilö kokee tunteita – omiaan tai toisten. Hän voi reagoida hyvin syvästi ja voimakkaasti mm. epäoikeudenmukaisuuteen, suruun tai iloon. Hän voi eläytyä syvästi myös muiden ihmisten kokemuksiin ja olla altis aistimaan sellaisia tunnetiloja, joita ei ole sanottu ääneen.

Kognitiivinen herkkyys tarkoittaa yksilön taipumusta havaita, pohtia sekä käsitellä tietoa hienovaraisesti ja syvällisesti. Se liittyy usein siihen miten tarkasti ja monisyisesti yksilö hahmottaa maailmaa, asioiden välisiä yhteyksiä ja merkityksiä. Hän saattaa huomata nopeasti asioita joita muut eivät huomaa, kuten hienovaraisia vivahteita tai merkityksiä. Hän saattaa pohtia asioita syvällisesti erilaisista näkökulmista, intuitiivisesti sekä hyvin analyyttisesti. Hän saattaa olla hyvin altis ylikuormitukselle mikäli ympäristö tai tilanteet ovat liian monimutkaisia tai kaoottisia. Hän saattaa kokea hyvin kiinnostaviksi filosofiset ja eksistentiaaliset kysymykset. Tämän kaltainen herkkyys voi ilmetä luovuudessa, ajattelussa tai tavassa huomata asioiden taustalla vaikuttavia rakenteita tai merkityksiä.

Eksistentiaalinen herkkyys on selvemmin kuvattuna herkkyyttä merkitykselle ja yhteydelle. Se näyttäytyy vahvasti yksilön kaipuuna ymmärtää elämää ja sen syvyyksiä. Henkilö saattaa pohtia omaa paikkaansa tässä maailmassa? Sitä mikä on totta? Mikä on hyvää? Tämänkaltainen herkkyys johtaa helposti sisäisiin kriiseihin. Se johtaa myös syvään intuitioon sekä henkiseen kasvuun. Usein herkät ihmiset ovat ymmärrykseni mukaan varsin taipuvaisia myös melankolisuuteen, joka sekin voi osin olla mielestäni myös voimavara.

Sosiaalinen herkkyys taas liittyy yksilön kykyyn havaita toisten tunnetiloja, reaktioita ja vivahteita kommunikaatiossa. Sosiaalisesti herkkä ihminen voi helposti aistia jännitteitä tai tunnelmia, joita muut eivät huomaa lainkaan. Hän reagoi usein herkästi esimerkiksi työpaikan huonoon työilmapiiriin, kuormittuu siitä ja alkaa ehkä oireilla sen vuoksi jo ennen muita. Hän saattaa toimia työpaikan ilmapiiri anturina ja havaita asioita, joihin voisi olla hyvä puuttua ennen kuin myös muut alkavat kuormittua niistä liiaksi. Sosiaalisesti herkkä on usein turvallinen tukipilari toisille mutta hän saattaa usein itse kokea, ettei saa muilta saman kaltaista tukea osakseen. Sosiaalinen herkkyys voi alkaa kuormittaa liikaa silloin, jos ottaa liikaa vastuuta muiden tunteista. Voi olla myös vaikeaa erottaa mikä tunne on lopulta omaa, mikä toisen. Elämänaikaiset kokemukset voivat vahvistaa tai nostaa esiin yksilössä sosiaalista herkkyyttä. Ja väitän, että se on myös hyvin todennäköistä.

Herkkyys mahdollistaa syvän yhteyden itseen, toisiin ihmisiin sekä elämään – ei vain sanojen vaan pikemminkin tunteiden ja merkitysten tasolla.

Herkälle tärkeää myös kanssakäymisessä on usein syvyys, avoimuus, autenttisuus sekä rehellisyys. Herkkyys voi olla moninaisesti valtava voimavara mutta se voi myös altistaa uupumiselle ja väärinymmärryksille, mikäli ympäristö ei tue tai kohtaa herkän ihmisen tapaa olla, aistia, ajatella ja kommunikoida.

On mielestäni tärkeää huomata ja ymmärtää, ettei kaikki herkkyys tunnu samalta, eikä kaikki herkkyys johda haavoittuvuuteen. Herkkyys voi olla haaste ja rasite mutta se voi olla myös suuri voimavara ja ihmistä vahvistava piirre. Se voi olla myös näitä molempia – ympäristöstä, hetkestä, päivästä ja tilanteesta riippuen. Siihen miten itse suhtaudumme herkkyyteemme vaikuttaa paljon ympäristömme odotukset, asenteet sekä ymmärrys tai ymmärtämättömyys.

Muistutuksena myös sinulle – vaalithan herkkyyttäsi rakkaudella, vaikka se tuntuisikin joskus taakalta. Olet ihana! Mukavaa päivää sinulle.