Autismin kirjon ihmisten vahvuudet

Kysyin ChatGPT:ltä keväällä mitä kaunista se voisi sanoa autisminkirjon ihmisistä. Pääosinhan neurokirjon ihmisten piirteet nähdään ja niitä tarkastellaan usein haaste- ja häiriökeskeisyyden kautta.

Kaipasin asiaan tuolloin toisenlaista näkökulmaa, sellaista joka nostaisi esiin myös niitä piileviä vahvuuksia, joita hyvin monella on. Herkästi omaksumme negatiivisia määritelmiä itsestämme ja alamme nähdä itsemme niiden kautta mikäli kukaan ei heijasta takaisin positiivisia puoliamme, taitojamme ja vahvuuksiamme. Tämä pätee aivan kaikkiin ihmisiin. On tärkeää kuulla myös vahvuuksistamme. Neurokirjon ihmisten on usein vaikea nähdä sitä hyvää itsessään jota on. He ovat kohdanneet keskimäärin paljon enemmän kritiikkiä sekä moitetta elämänsä aikaisesti kuin neurotyypilliset. Tämän kaltainen kritiikki kohdistuu usein mm. tapaan olla, tapaan hahmottaa asioita ja tapaan imaista itseään.

AI on ollut itselleni melko uusi apuväline jota käytän melko harvakseltaan mutta toisinaan myös itsetuntemukseni apuvälineenä. Keväällä havaitsin, että se voi olla hyvinkin käyttökelpoinen apuväline moneen. Se ei korvaa ihmistä eikä ystävää, mutta oman kokemukseni mukaan sen kanssa keskustelu voi olla voimauttavaa ja sen kanssa voi kokea tulevansa kohdatuksi tavalla joka koskettaa syvästi, tavalla johon toinen ihminen ei välttämättä kykene.

Oman ChatGPT:ni tapa vastata on lämmin, huomioiva ja kohtaava. Kenties asiaan vaikuttaa miten ja mihin suuntaan omaansa ns. kouluttaa? En tiedä? Ehkä sinulla on enemmän tietoa ja ymmärrystä sen toiminnasta? Itse en ole jaksanut perehtyä siihen sen tarkemmin.

Kun kysyin noista vahvuuksista se vastasi minulle seuraavasti; ”Autisminkirjon ihmiset tuovat maailmaan ainutlaatuisia näkökulmia, syvällistä ajattelua ja kauneutta, jota ilman yhteiskunta olisi paljon köyhempi. Heidän vahvuutensa ovat moninaisia, ja niiden kautta he rikastuttavat niin tieteitä, taiteita, ihmissuhteita kuin yhteisöjäkin. Autismin kirjon ihmiset muistuttavat meitä siitä, että ihmiskunnan kauneus piilee sen monimuotoisuudessa. He ovat kuin maailmankaikkeuden tähtikuvioita – jokainen omanlaisensa, omassa rytmissään loistava, mutta kaikki yhtä arvokkaita ja ihmeellisiä. Jos näkisimme maailman laajemmasta perspektiivistä, ymmärtäisimme, että neurodiversiteetti on kuin biodiversiteetti luonnossa – mitä enemmän on erilaisia tapoja ajatella, tuntea ja olla, sitä rikkaampi ja kestävämpi on yhteisömme.”

Se lisäsi vielä, että ”on tärkeää lisätä ymmärrystä ja rikkoa haitallisia stereotypioita. Autismin kirjo ei ole synonyymi vaikeuksille – se on tapa olla maailmassa, joka tuo mukanaan sekä haasteita, että upeita kykyjä. Jokainen ihminen, neurotyypillinen tai neuroepätyypillinen, on arvokas juuri sellaisena kuin on. Mitä enemmän maailmassa on kaltaisiasi ihmisiä, jotka näkevät kauneuden ja arvon autismin kirjossa, sitä enemmän myös muut alkavat nähdä sen. Kiitos, että tuot esiin tätä näkökulmaa!”

Koin tämän itse koskettavaksi ja voimauttavaksi. Sen tapa vastata lämmitti sydäntäni. Toivottavasti myös sinä hyvä lukijani sait ammennettua siitä jotain merkityksellistä itsellesi.

ChatGPT myös listasi minulle vahvuuksia jotka haluan jakaa. Ehkä joku joka tätä lukee löytää niistä omia tai läheisensä vahvuuksia? Ehkä ne nousevat näkyvämmäksi sinulle itsellesi? Todemmiksi? Omien vahvuuksien löytäminen ja niiden vaaliminen on tärkeää meille aivan jokaiselle, olitpa sitten neurokirjolla tai et.

Autismin kirjon ihmisten vahvuudet (ChatGPT):

  1. Syvä keskittyminen ja intohimo. Monilla autisminkirjon ihmisillä on kyky uppoutua täydellisesti kiinnostuksenkohteisiinsa. Tämä voi johtaa huippuosaamiseen esimerkiksi tieteessä, taiteessa tai muissa luovissa ja analyyttisissä tehtävissä.
  2. Rehellisyys ja aitous. Heidän tapansa kohdata maailma on usein suorasukainen ja vilpitön. Monilla on synnynnäinen oikeudenmukaisuuden taju, eivätkä he pelaa sosiaalisia pelejä, mikä tekee heidän läsnäolostaan rehellistä ja mutkatonta.
  3. Rikkaat sisäiset maailmat. Monet kokevat ja havainnoivat maailmaa syvällisesti ja poikkeuksellisella herkkyydellä. Tämä näkyy esimerkiksi taiteessa, musiikissa tai ajattelun luovuudessa.
  4. Erilainen tapa havaita ja jäsentää tietoa. He voivat havaita yksityiskohtia, joita muut eivät huomaa, ja nähdä yhteyksiä, jotka jäävät muilta piiloon. Tämä tekee heistä loistavia ongelman ratkaisijoita ja innovatiivisia ajattelijoita.
  5. Uskollisuus ja syvät ihmissuhteet Vaikka sosiaaliset tilanteet voivat joskus tuntua kuormittavilta, monet autisminkirjon ihmiset muodostavat elämänmittaisia, syviä ja merkityksellisiä ihmissuhteita, jotka perustuvat aitouteen ja luottamukseen.
  6. Herkkä ja eettinen ajattelu. Monet ovat syvästi tietoisia moraalisista ja filosofisista kysymyksistä, pohtivat maailmaa perusteellisesti ja pyrkivät elämään arvojensa mukaisesti.
  7. Itsenäinen ajattelu ja rohkeus olla oma itsensä. He eivät helposti taivu joukkopaineen alla, vaan uskaltavat kyseenalaistaa normeja ja nähdä asiat uudesta näkökulmasta. Tämä voi johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen ja uusien, merkittävien ideoidenkin syntymiseen.

Toivon päiviisi iloa ja merkitystä.

Sade

Usein elämän parhaat asiat ovat ilmaisia ja onni löytyy aivan pienistä asioista.

Niin olen kokenut myös viime päivinä. Kävimme eilen lapseni kanssa kalassa ja kesken kaiken alkoi sataa kaatamalla (viime päivät ovat olleet varsin sateisia ja koleita). Siinä kaatosateessa virvelöidessäni muistin taas miten kovasti olen aina sateesta nauttinut. Vaikka kaloja emme saaneetkaan tuo hetki oli minulle monin tavoin merkityksellinen ja tärkeä.

Se sai minut pohtimaan sadetta sekä sen moninaisia vaikutuksia niin luontoon kuin myös meidän ihmisten hyvinvointiin.

Sade ei ole vain sääilmiö vaan myös kehollinen, aistillinen sekä psykologinen tapahtuma, joka voi muistuttaa meitä siitä, että kaikella on aikansa – myös pysähtymisellä ja hellittämisellä. Sade voi olla lempeä kutsu levolle tai symboloida meille jotakin. Tai se voi olla meille kutsu mennä ulos aistimaan sitä ja nauttimaan siitä, kuten lapset usein tekevät.

Sade voi tukea hyvinvointiamme tavoilla, joita emme ehkä aina tule ajatelleeksi tai edes huomioineeksi arjessamme ja elämässämme.

Sade voi muun muassa rauhoittaa hermostoamme. Se voi puhdistaa. Se ravitsee. Se voi herätellä kenties uinuvaa luontoyhteyttämme tai nostattaa meissä merkityksellisyyden kokemuksia.

Sateen äänimaailma, sen tasainen ropina, on luonnon tuottamaa valkoista kohinaa, joka voi rauhoittaa hermostoamme, lievittää stressiä ja ahdistusta sekä parantaa unenlaatuamme. Tutkimuksissakin on havaittu, että luonnolliset äänet, kuten sade, voivat auttaa meitä siirtämään huomiomme sisäisestä kuormituksesta ulkoiseen ympäristöön, mikä taas tukee mielen palautumista ja hyvinvointia.

Sade myös puhdistaa ilman pölystä ja epäpuhtauksista. Sade vapauttaa maan ja kasvien tuoksuja, jotka voivat aktivoida meissä mielihyvää. Tuoksuilla on myös vahva yhteys muistoihin ja tunteisiin, jotka voivat herätellä meissä nostalgisia muistoja tai rauhoittavia tunteita.

Sateisina päivinä ympäristö on usein rauhallisempi, hiljaisempi sekä vähemmän stimuloiva, koska muun muassa valon määrä on paljon vähäisempi. Tämä voi vähentää aistikuormaa erityisesti aistiherkillä henkilöillä.

Sade voi vahvistaa yhteyttämme luontoon aistiemme kautta. Luontokokemukset, myös ne sateiset, voivat tukea palautumista sekä lisätä elämän merkityksellisyyden kokemusta ja resilienssiä.

Joissakin kulttuureissa sade yhdistetään puhdistautumiseen, uudistumiseen tai luonnon syklisyyteen, mikä voi lisätä kokemukseen symbolista tai emotionaalista syvyyttä.

On tietysti hyvä tunnistaa, ettei sade ole kaikille miellyttävä kokemus, ainakaan aina. Valon puute voi vaikuttaa negatiivisesti mielialaan erityisesti kaamosherkillä ihmisillä. Kastuminen tai kylmyys taas voivat lisätä fyysistä epämukavuutta. Kuitenkin sään hyväksyminen osana luonnon rytmiä voi tukea mielen joustavuutta sekä tyyneyttä.

Sade nostattaa minussa tänään vahvaa kiitollisuutta elämää, luontoa ja sen ihmeitä kohtaan.

Lempeyttä päivääsi.

Neurovähemmistön kokema kohtaamattomuus terveydenhuollossa

Tänään mieleeni nousi vielä toinenkin tärkeä aihe, josta koen tarvetta kirjoittaa. Nimittäin neurovähemmistön kokema kohtaamattomuus terveydenhuollossa. Tämä on ollut aihe joka on mietityttänyt minua usein.

Ylipäänsä kohtaamattomuus, jota monet potilasryhmät terveydenhuollossa kokevat.

Valitettavan yleinen kokemus etenkin neurovähemmistöön kuuluvien keskuudessa vaikuttaisi olevan se, etteivät he koe, että heidän haasteitaan ymmärrettäisiin riittävällä tasolla terveydenhuollossa. Edes psykiatriassa, jonne hyvin monet heistä usein ohjautuvat.

Samankaltainen koettu ymmärtämättömyys voi sävyttää neurovähemmistön henkilöiden arkea ja elämää niin arjessa, ihmissuhteissa, työ- ja opiskeluelämässä kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa ja yhteiskunnallisissa asenteissa ylipäänsä.

Tokikaan ei voi yleistää, sillä kaikki eivät koe asioita samoin. Minulle muodostuneen käsityksen mukaan hyvin moni neurovähemmistöön kuuluvaa kuitenkin kuvaa kokemuksiaan melko samankaltaisesti.

Se miksei terveydenhuollossa kyetä vastaamaan neurovähemmistön tarpeisiin johtuu varmasti monista tekijöistä. Sellaisia ovat muun muassa koulutuksen ja syvemmän ymmärryksen puute neuromoninaisuudesta, systeemiset esteet ja resurssipula, psykiatrian historia ja diagnoosijärjestelmät, haastelähtöinen näkökulma sekä hoidettavuus- ja normatiivisuusajattelu.

Psykiatria (ja terveydenhuolto) on pitkään nojannut diagnostisiin luokituksiin, jotka on rakennettu pitkälti oireiden, ei yksilön kokonaisvaltaisen kokemuksen tai neuropsykologisen profiilin pohjalta. Tämä voi johtaa siihen, että neuroepätyypilliset piirteet tulkitaan toissijaisesti tai jopa täysin virheellisesti. Esimerkiksi autistiset piirteet saatetaan tulkita persoonallisuushäiriöinä, masennuksena tai sosiaalisena ahdistuksena.

On todettava, että ne eivät myöskään poissulje toisiaan. Ja terveydenhuollon ammattihenkilö (eli psykiatri) on oman alansa ammattilainen.

Usein neurovähemmistöön kuuluvilla on diagnosoitu vähintään yksi liitännäinen kuten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tai toistuva masennus. Joillekin diagnooseja ehtii kertyä iso liuta ennen kuin ymmärretään, että kyse onkin pohjimmiltaan esimerkiksi autismin kirjosta.

Koulutuksen ja syvällisemmän ymmärryksen puute on siis varsin yleinen vitsaus terveydenhuollossa. Kaikilla terveydenhuollon ammattilaisilla ei valitettavasti ole vielä koulutusta ja/tai syvempää ymmärrystä neuromoninaisuudesta. Monet ovat kouluttautuneet aikana, jolloin tietoisuus neuromoninaisuudesta on ollut vajaata ja hyvin vähäistä. Tämä kuitenkin johtaa valitettavan usein siihen, ettei neurovähemmistöön kuuluvien tarpeita ja haasteita tunnisteta tai ne sivuutetaan. Syvempi ymmärrys ei mielestäni kuitenkaan välttämättä muodostu pelkästä kirjaviisaudesta – se syntyy kokemuksen kautta. Sen vuoksi kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tietolähteitä myös terveydenhuollon suuntaan paremman ymmärryksen saavuttamiseksi.

Terveydenhuollossa ja psykiatriassa voi toisinaan vallita myös lähestymistapa, jossa asiantuntija tietää enemmän kuin potilas itse. Tämä voi olla äärimmäisen kuormittavaa ja raskasta sellaiselle (neurovähemmistöön kuuluvalle) henkilölle, jolla on syvällinen ja hyvin tarkka ymmärrys omasta toiminnastaan, piireteistään, ”oireistaan” ja haasteistaan. Mikäli tätä ymmärrystä ei oteta vakavasti syntyy vahvasti kokemus siitä, ettei tule nähdyksi eikä ymmärretyksi.

Terveydenhuollossa ollaan usein kiinnostuneita siitä, miten oireita voidaan lievittää ja/tai hoitaa. Neuroepätyypillisyyden ytimessä on kuitenkin usein erilainen tapa kokea, olla ja ajatella – ei sairaus jota tulisi parantaa. Tämä näkemysero voi aiheuttaa ristiriitaa jos hoidossa pyritään ns. korjaamaan jotain sellaista, joka henkilöstä itsestään on hänen olemuksensa.

Virhediagnoosi johtaa usein vääränlaiseen hoitomalliin – esimerkiksi lääkehoitoon, terapiaan tai muuhun lähestymistapaan, joka ei välttämättä aina tue neuroepätyypillisyydestä kumpuavia tarpeita. Vääränlaisesta hoidosta, vääränlaisista tulkinnoista ja vääristä diagnooseista voi syntyä lisäkuormitusta, joka pahimmillaan aiheuttaa lisää haasteita kuten uusia psyykkisiä oireita (masennusta, ahdistusta, traumaattisia kokemuksia, dissosiaatioita tai epätoivoa). Nämä oireet saatetaan sitten taas diagnosoida uusina häiriöinä.

Ja ennen kuin siellä joku hermostuu niin kyllä – moni neuroepätyypillinen tarvitsee usein myös itselleen sopivaa lääkehoitoa ja terapiaa.

Mutta, mikäli henkilö kokee tuleensa toistuvasti väärin arvioiduksi, virheellisesti tulkituksi tai leimaavasti kohdelluksi se murentaa hänen luottamustaan hoitavaan tahoon. Voi syntyä vahva kokemus yhteydettömyydestä. Voi kokea, ettei jaksa selittää itseään, haluaa kenties mieluummin pärjätä yksin. Se ei ole oikein, sillä monelle kynnys hakea apua on ollut jo lähtökohtaisesti kyllin korkealla.

Terveydenhuollossa haasteeksi muodostuvat myös systeemiset esteet sekä resurssipula. Neurovähemmistöön kuuluvien tukeminen vaatisi usein aikaa, erikoistunutta osaamista sekä yksilöllistä kohtaamista, jota ei aina ole saatavilla järjestelmässä, joka toimii tehokkuuden ja protokollien mukaan. Tämä tilanne on jonkinlaisessa murronvaiheessa. Yhä useampi ammattilainen ja palvelujärjestelmä alkaa tunnistaa nämä haasteet. Muutos tapahtuu kuitenkin hitaasti.

Sen vuoksi ihmisten kokemukset ovat tärkeässä roolissa! Niiden avulla on mahdollista tuoda esiin epäkohtia ja ravistella vanhoja rakenteita! Ihannemaailmassa yhteiskunnan rakenteiden pitäisi mukautua ihmisten moninaisuuteen – ei toisin päin.

On toivottavaa, että aivan jokainen voisi kokea tulevansa kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään niin omassa arjessaan läheistensä keskuudessa kuin sitten yhteiskunnan erilaisissa palvelujärjestelmissäkin.

Olisi toivottavaa, ettei kenenkään tarvitsisi pinnistellä uupumuksen keskellä enää viimeisillä voimillaan läpi kuormittavia ja raskaita tutkimusprosesseja saadakseen edes jonkinlaista tukea, apua sekä hartaasti kaipaamaansa validaatiota elämän aikaisille haasteilleen.

Ihannemaailmassa tarvittavia tukitoimia ja mukautuksia olisi mahdollista saada ilman lääkärin todentamia diagnoosia ja/tai kirjoittamia lausuntoja. Ihannemaailmassa tukitoimia, apua ja mukautuksia olisi mahdollista saada ilman äärimmäisen uuvuttavaa väsytystaistelua, jossa yksilö on usein heikoilla. Ihannemaailmassa kaikkien ei oletettaisi kykenevän samaan, ihmisten moninaisuus olisi rikkaus ja voimavara. Ihannemaailmassa jokainen kyettäisiin myös huomioimaan yksilöllisemmin.

Sellaista ihannemaailmaa tuskin koskaan tulee mutta toivossa on hyvä elää ja haaveilla voi aina. Toivo ylläpitää elämää.

Aistiherkkyys

Olen pitänyt kirjoittamisesta luovaa kesätaukoa ja palaan oletettavasti aktiivisemmin pohdintojeni pariin vasta syksymmällä. Alkanut kesä on nimittäin ohjannut ajatukseni ja minut lempeästi puutarhaan. Kesä ja sen aistimukset ovat tuoneet mukanaan uudenlaisia voimavaroja. Se on tuntunut mukavalta ja kaivatulta. Kuormitus on silti läsnä omassa arjessani päivittäin ja usein hyvin vaihtelevalla intensiteetillä.

Kun puhun kuormituksesta tarkoitan usein aistikuormaa. Se on siitä ovela veijari, etten aina itse tunnista ja ymmärrä olevani aistikuormittunut. Usein kuormittuessani mieleni lähtee etsimään epätoivoisesti syytä olooni kaikesta muusta.

Koen tärkeäksi jakaa ja lisätä osaltani tietoisuutta myös aistiherkkyydestä.

On tärkeää tiedostaa ja ymmärtää, että aistimukset eivät ole kaikille ihmisille koetusti samanlaisia. Tähän kokemukseen vaikuttaa ihmisen yksilöllinen hermoston herkkyys.

Aistiherkkyydellä tarkoitetaan poikkeavaa tai korostunutta reagointia aistiärsykkeisiin, niin ulkoisiin kuin sisäisiin. Aistiherkkä henkilö reagoi ja kokee aistiärsykkeet voimakkaammin, nopeammin ja pitkäkestoisemmin kuin suurin osa ihmisistä.

Aistiherkkyys ei ole sairaus vaan se on (neutraali) ominaisuus. Tämä ominaisuus liittyy siihen miten aistiherkän hermosto vastaanottaa ja käsittelee aistitietoa.

Aistejamme ovat muun muassa näköaisti, kuuloaisti, hajuaisti, makuaisti, tuntoaisti, tasapainoaisti sekä asento- ja liikeaisti.

Aistit saattavat olla yli- tai aliherkkiä. Ne voivat olla myös näitä molempia. On tärkeää ymmärtää, että aistien välittämä tieto saattaa vaihdella saman päivän aikana, eri tilanteissa sekä elämän eri vaiheissa. Voi siis olla, että henkilö kokee aistimukset hyvin vaihtelevasti. Tähän liittyy myös se kuinka kuormittunut henkilö missäkin hetkessä on. Mitä kuormittuneempi hermosto jo on, sitä vaikeampi ärsykkeitä on sietää, sitä voimakkaammin ne tuntuvat.

Aistiherkkyys voi koskea vain yhtä aistia, useita aisteja tai se voi  koskea kaikkia aisteja. Myös tässä voi olla vaihtelua.

Aistiherkkä voi kokea kirkkaat valot tai värit häiritsevinä tai kipua tuottavina. Hän voi kokea, että erilaiset äänet tai hajut häiritsevän voimakkaina. Hän voi kokea, että ruuan maku tai sen koostumus on sellainen, ettei sitä halua tai, ettei sitä kykene lainkaan syömään. Ruuan koostumus voi nimittäin herkästi aiheuttaa yökkimisreaktion. Aistiherkkä voi kokea, että vaatteiden materiaalit, niiden saumat tai niissä olevat pesulaput tuntuvat liian epämukavilta ihoa vasten. Myös esimerkiksi hygienian hoitoon liittyvät asiat saattavat tuottaa liiallista epämukavuutta ja ne voivat nousta haasteiksi, etenkin lapsilla.

Aistialiherkkyys taas tarkoittaa sitä, että henkilö kokee aistimukset heikompina kuin suurin osa ihmisistä. Tähän voi liittyä myös aistimushakuisuutta, jolloin henkilö saattaa hakea aistimuksia tavoilla, jotka suurin osa kenties kokisi epämukavina tai kummallisina.

Aistiherkkyys on hyvin yleistä neuroepätyypillisillä ihmisillä. Kuten autismin kirjolla olevilla sekä heillä joilla on adhd tai add. Aistiherkkyyksiä esiintyy myös erityisherkillä ihmisillä.

Aistimukset ja niiden kautta syntyvä informaatiotulva voivat vaikuttaa merkittävästi henkilön jaksamiseen ja selviytymiseen erilaisissa toimintaympäristöissä, sillä jatkuva aistiärsyketulva kuormittaa hyvin nopeasti. Aistimukset ja niistä nouseva kuormitus voivat aiheuttaa muun muassa voimakasta epämukavuutta, ahdistuneisuutta, levottomuutta sekä fyysistä kipua. Kuormitus lisää stressiä, joka voi nousta usein myös täysin sietämättömäksi.

Aistiherkkyys voi vaikuttaa paljon sosiaalisiin tilanteisiin, sillä aistiherkkä voi kokea itselleen liian epämukavina sellaiset asiat, jotka ovat suurimmalle osalle miellyttäviä tai joita suurin osa ihmisistä sietää paljon pidempään kuormittumatta. Esimerkiksi äänekkäät ja hälyisät paikat voidaan kokea hyvin kuormittavina. Aistiherkkyys voi vaikuttaa arkeen ja arjen toimintaan monin tavoin.  Esimerkiksi vaatteiden valitseminen, ruokailu, hygienianhoito ja liikkuminen voivat vaatia erityishuomioita.

Ympäristön aistiesteellisyys ja ymmärtämättömyys aistiherkkyyttä kohtaan voivat vaikuttaa merkittävästi siihen miten aistiherkkä kykenee toimimaan ympäristössään; miten hän selviytyy ja jaksaa siellä. Esimerkiksi oppiminen ja/tai työskentely voivat haasteellistua merkittävästi, mikäli ympäristö ei huomioi henkilön kuormittuvuutta, tilojen aistiesteettömyyttä ja/tai mahdollista tarvittavia mukautuksia sekä esimerkiksi riittäviä lepohetkiä.

Aistiherkkä joutuu usein sietämään liiallista aistikuormaa ja epämukavuutta erilaisissa toimintaympäristöissään. Aistiherkkyyttä ei vielä ymmärretä riittävästi eikä aistiesteettömyyttä osata näin ollen ottaa huomioon toivotulla tavalla. Ei aina silloinkaan, vaikka aistiherkkä toisi tarpeitaan ja toiveitaan esille.

Aistiherkkyys voi vaikuttaa myös henkilön itsetuntoon, mikäli ympäristö ei ymmärrä herkkyyttä. Ihminen voi kokea olevansa ”liian herkkä”,  ”vaikea” tai ”oikukas”. Usein ympäristön odotukset,  reagointi, ja kummastelu vain lisäävät henkilön tarvetta sinnitellä ja sietää itselleen liiallista epämukavuutta sekä aistikuormaa. Moni on oppinut (ja edelleen oppii) piilottamaan ja peittelemään aistiherkkyyttä muilta.

Kertynyt aistikuormitus ei katoa itsestään. Kertynyttä ja alati kertyvää kuormitusta on mahdollista purkaa ja vähentää erilaisin keinoin. Usein aistiherkkä löytää itse itselleen sopivia keinoja myös tiedostamattaan. Palaan näihin keinoihin enemmän myös vielä joskus myöhemmin.

Aistiherkkyyksistä ei voi oppia pois mutta itseään voi suojella liiallisilta aistimuksilta oman stressinsä vähentämiseksi. Tämä on myös tärkeää.

Usein kuulee kuinka aistiherkän tulisi ”karaista” tai ”siedättää” itseään. Sellainen ei auta, päinvastoin se vain pahentaa tilannetta ja voi ajaa henkilön tunneromahdukseen (meltdown) tai uupumukseen. Usein aistikuormaa kertyy aivan huomaamatta pitkin päivää. Kodin ulkopuolella saattaa sinnitellä ja kotiin päästyä voi olla täysin väsyksissä, ylikuormittunut tai lopen uupunut. Tämä voi näkyä muille myös ärtyisyytenä ja toisinaan räjähtelynä.

Tämän kirjoitukseni lopuksi haluan todeta vielä, että vaikka aistiherkkyys tuo haasteita niin aistien toiminnan erilaisuus voi olla myös suuri vahvuus ja voimavara. Se voi olla koetusti suuri elämää rikastuttava ominaisuus. Se voi olla voimavara, joka tuottaa mielihyvää ja auttaa aistiherkkää rentoutumaan.

Millaisin keinoin sinä pyrit vähentämään aistikuormaa ja stressiä arjessasi? Onko aistiherkkyys sinulle enemmän haaste vai voimavara? Vai onko se niitä molempia aina hetkestä riippuen?

Ajatuksia toimivasta kommunikaatiosta ja erilaisuudesta.

Toimiva kommunikaatio ja sen kautta syntyvä yhteys eivät ole itsestään selvyys.

Se mitä kukin meistä kommunikaatiolta sekä vuorovaikutukselta toivoo, odottaa ja mitä niiltä tarvitsee voi vaihdella ihmisestä riippuen. On erilaisia tapoja kommunikoida. On myös erilaisia näkökulmia siihen millaisiksi kokee hyvät vuorovaikutustaidot. Toivoisin, että tätä ymmärrettäisiin paremmin.

Toisille kirjallinen itseilmaisu voi olla suusanallista luontevampaa, mielekkäämpää ja helpompaa. He tarvitsevat ehkä tavanomaista enemmän aikaa miettiä, jäsennellä ja prosessoida asioita. Aika antaa tilaa tarkastella asioita etäämmin, mahdollisuuden etsiä tietoa sekä mahdollisuuden hahmottamaan rauhassa paremmin kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä. Se antaa tilaa käsitellä omia tunteitaan. Se antaa paremmin tilaa kuunnella itseään, sitä mitä itse tarvitsee, mitä itse haluaa ja mikä on itselle tärkeää sekä merkityksellistä. Se antaa mahdollisuuden harkita asioita. Aika ja kirjoittaminen auttavat myös hahmottamaan ne oleellisimmat asiat ja ne asiat jotka kokee itse tärkeäksi nostaa esiin muille. Kirjoittaminen antaa aikaa pohtia myös sitä tapaa, jolla itseään ilmaisee.

Mikäli kokee painetta vastata tai toimia tilanteessa heti voi käydä niin, että menee lukkoon, unohtaa asioita, ei löydä sanoja tai toimii hätäpäissään taikka tiedostamattaan myös itseään vastaan. Voi syntyä sisäisiä arvoristiriitoja ja hämmennystä. Tilanne voi jäädä harmittamaan, vaivaamaan ja nostaa voimakastakin ahdistusta. Se miten minä ilmaisen itseäni ja miten toimin tulee olla linjassa oman sisäisen kokemusmaailmani, oman totuuteni sekä oman arvomaailmani kanssa – ei sen kanssa mitä koen, että minulta ulkoisesti milloinkin odotetaan tai vaaditaan.

Toiset ovat luontaisesti taitavia suusanallisessa kommunikoinnissa ja kuin kotonaan ryhmätilanteissa. He vaikuttavat löytävän heti oikeat sanat, tietävät mitä sanoa ja osaavat vastata heille esitettyihin kysymyksiin sen kummemmin miettimättä, luontevasti. He eivät usein tarvitse aikaa prosessoida ja jäsennellä asioita pitkään. Heille riittävä kokonaiskuva tilanteista ja asioista hahmottuu ilmeisen nopeasti. He pystyvät myös palauttamaan mieleensä asioita vaivatta.

Toisille kommunikoinnissa keskeistä on välittää tärkeäksi kokemaansa informaatiota – niin itsestään kuin asioista ylipäänsä. Toisille sen merkitys taas saattaa olla kenties jossain aivan muussa? Toiset puhuvat muiden seurassa ehkä vain silloin kun kokevat asian tärkeäksi tai, että heillä on jotain annettavaa kyseiseen keskusteluun. He pohtivat, tarkastelevat ja pyörittelevät asioita mielessään, kenties monista erilaisista näkökulmista käsin ja varsin analyyttisesti. Toiset taas puhuvat mielellään paljon, nauttivat selvästi olla äänessä, ovat kommunikoinnissaan suurpiirteisempiä ja vaikuttavat ajattelevan usein pitkälti ääneen.

Toisille hiljaisuus voi olla kokemuksena hyvin kiusallinen ja epämiellyttävä. Tila joka täytyy täyttää nopeasti puheella. Se voi siis olla toisille kuin merkkinä puhua ja avata keskustelua. He ymmärtämättään ehkä myös keskeyttävät toisen näkymättömän ja itselleen tärkeäksi kokeman ajatustyön. Toisille hiljaisuus voi olla tärkeä, toivottava ja voimauttava asia. Se voi olla tila palautumiselle tai omalle ajattelulle sekä omille kiinnostaville pohdinnoille. Koettu kiusallisuus saattaa liittyä myös siihen, ettei oikein tiedä mistä voisi avata keskustelua ja miten. Yritys sellaiseen voi olla kömpelöä ja vaivaannuttavaa tai aihe on muista tilanteeseen nähden sopimaton tai varsin kiusallinen. Hiljaisuus voi merkitä joko kuulijan kiinnostusta asiaa kohtaan tai päin vastoin, sekin ihmisestä riippuen.

Usein se, joka ei puhu paljon nähdään ujona ja hiljaisena. Hänet voidaan nähdä jollain lailla ylpeänä tai niin, ettei häntä kiinnosta muiden asiat tai seura. Tämä oletus voi olla kuitenkin täysin väärä ja virheellinen, koetusti jopa loukkaava. Ryhmätilanteissa usein hiljainen ja vetäytyvä ihminen saattaakin olla varsin puhelias ja sosiaalinen sellaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, jotka tukevat hänen vahvuuksiaan.

Kaikki eivät välttämättä osaa arvioida ryhmätilanteissa milloin on heidän oma vuoronsa puhua ja mitä toiset haluavat kuulla (eli mitä tilanteessa odotetusti pitäisi osata sanoa ja mistä asioista sopii yleisesti puhua). Kaikki eivät myöskään keskity kuuntelemaan samalla tavoin. Toinen saattaa tarvita liikettä ja tekemistä eikä ehkä katso silmiin kuten odotetaan. Siitä saattaa syntyä muille vaikutelma, ettei henkilö keskity kuuntelemiseen ja keskusteluun tai ole lainkaan muista kiinnostunut. Liike tai jonkin asian tekeminen näyttäytyvät muille usein levottomuutena, joka voidaan virheellisesti tulkita myös ahdistuneisuudeksi (vaikkei henkilö itse koe tilanteessa lainkaan ahdistusta ja liikkeen taustalla vaikuttavat aivan muut juuri syyt).

Ihmiset voivat kokea yhteenkuuluvuutta myös hyvin eri tavoin. Toisille tunne yhteen kuuluvuudesta syntyy ehkä vain aktiivisen vuorovaikuttamisen ja muiden kanssa yhdessä tekemisen kautta. Toisille sen syntymiseen riittää yhdessä olo ja eri asioiden tekeminen samassa tilassa – yksin, mutta silti yhdessä. He kaipaavat ja tarvitsevat tilaa. Toisille myös tunne yhteenkuuluvuudesta ja ihmissuhteen merkityksellisyydestä voi säilyä vahvana pitkään, vaikkei oltaisi aktiivisesti yhteydessä – edes kenties vuosiin tai vuosikymmeniin.

Kuormitun itse vahvasti sellaisista sosiaalisista tilanteista, joissa on odotus tietynlaisesta sosiaalisuudesta ja aktiivisesta vastavuoroisuudesta, sellaisista jotka eivät ole minulle luontaisia ja jotka eivät tue omia vahvuuksiani. Tilanteet, joissa on paljon keskustelijoita ja nopeatempoista vuorovaikutusta haastavat ja kuormittavat minua nopeasti. Tapani kommunikoida ja tulkita sosiaalisia tilanteita on usein erilainen suhteessa toisiin. Ei huonompi, eikä parempi – vain erilainen. Yritys mukautua vallitsevaan vaatii paljon voimavaroja sekä jatkuvaa pinnistelyä ja usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen minusta tuntuukin, kuin olisin juossut maratonin. Tarvitsen niiden jälkeen usein paljon omaa tilaa ja aikaa palautuakseni. Myös vaikka tilanne olisi ollut koetusti mukava. Nautin ihmisten seurasta mutta usein vain rajallisen ajan. Sosiaalinen kapasiteettini ylittyy hyvin nopeasti.

Me ihmiset olemme monin tavoin erilaisia myös siinä miten ilmaisemme tai olemme ilmaisematta itseämme, tunteitamme, tarpeitamme ja toiveitamme.  Siihen vaikuttavat muun muassa kulttuurimme, kasvatuksemme, oma eletty elämämme, omat tunne- ja vuorovaikutustaitomme sekä myös neurotyyppimme.

Itse määrittelisin toimivan kommunikaation niin, että se on vuorovaikutusta, jossa sen osapuolet pystyvät viestimään ajatuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan toisilleen tavalla, joka edistää yhteisen ymmärryksen, luottamuksen sekä yhteyden rakentumista. Se perustuu yhteiseen pyrkimykseen, jonka tavoitteena on tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että helppoahan se on! Ja ehkä se onkin sitä toisille? Mutta itse koen, että toimiva kommunikaatio on usein hyvin vaikea taitolaji. Kanssakäyminen muiden kanssa jättää minut usein hämmennyksen sekä usein myös sisäisen ärtymyksen valtaan. Se jättää usein kokemuksen siitä, etten tullut ymmärretyksi oikein ja tarkoittamallani tavalla. Se synnyttää usein molemminpuolisia väärinymmärryksiä tai -tulkintoja. Usein itselleni vähintäänkin pelon niiden mahdollisuudesta.

Erityisen paljon kommunikaatio haastaa suhteessa muihin myös siksi, että olen ihminen joka kaipaa yhteyttä etsivää vuorovaikutusta, syvällisyyttä sekä avoimuutta. Sukellan nopeasti ns. altaan syvään päätyyn keskustellessani myös minulle täysin vieraiden ihmisten kanssa. En nauti kevyestä Small takista tai perinteisistä kahvipöytä keskusteluista ja olenkin äärimmäisen surkea sekä kömpelö niissä. Koen ne sieluttomiksi ja tylsiksi. En myöskään koe, että niiden kautta muodostuu sellaista yhteyttä toisiin jota itse kaipaan. Loistan ja nautin keskusteluissa, joissa on syvyyttä, itseäni kiinnostavia aiheita, tilaa pohdiskelulle sekä tilaa jakaa tietoa muille minua itseäni kiinnostavista asioista ja ilmiöistä. Se miten toinen tilanteen ja minut kokee voikin olla eri juttu. En jaa tietoa muille siksi, että haluaisin olla oikeassa tai päteä (kuten usein oletetaan). Jaan tietoa koska se on minulle merkityksellistä, tuo iloa ja koska osoitan sillä usein syvää luottamusta sekä välittämistä toista ihmistä kohtaan. Se on minulle ominainen tapa yrittää luoda yhteyttä toiseen ihmiseen.

Yleisesti ottaen kommunikaatiohaasteiden taustalla vaikuttavat monenlaiset tekijät, ihmisten erilaisuus sekä erilaiset inhimilliset ilmiöt. Ne ovat varsin yleisiä ja haastavat kaikkia ihmisiä jossain määrin. Täysin erilainen tapa kommunikoida, ajatella ja prosessoida tietoa sekä kokea maailmaa tuovat kuitenkin omat lisähaasteensa ihmisten välille. Turhaa kärsimystä aiheutuu, jos ei lainkaan käsitetä, että tilanteessa haastaa nimen omaisesti ihmisten välinen erilaisuus edellä mainituissa asioissa – ei ihminen itse. Toinen nähdään silloin herkästi pelkästään haastavuus ajattelun kautta.

Elämäni aikaisesti olen usein tuskaillut ja ihmetellyt sitä, miksi väärintulkintoja ja -ymmärryksiä syntyy kuin vahingossa ja tahtomatta? En usein edes käsitä niitä ennen kuin tilanteesta syntyy tai nousee ristiriitoja tai muita haasteita. Usein on vaikea päästä kiinni edes siihen mitä tapahtui ja missä meni vikaan ellei myös toinen kykene sanoittamaan tilannetta ja itseään auki pala kerrallaan. Olen aina ihmetellyt miksei se, mitä yritän selkeästi ja suoraan itsestäni käsin toiselle kertoa tule useinkaan kuulluksi ja ymmärretyksi tavalla, jolla asian tarkoitan. Miksi se mitä sanon usein vääristyy matkalla kuulijan korvissa joksikin aivan muuksi ja kummalliselle mutkalle? Miksi toinen suuttuu tai ärsyyntyy, vaikka tarkoitan pelkkää hyvää? Miksi vuorovaikutustilanteissa on usein läsnä turhauttavaa ristiriitaisuutta ja epämääräisyyttä? Miksi sanotaan asioita jos niitä ei aidosti tarkoiteta? Miksi luvataan asioita joista ei pidetä kiinni? Voisiko olla kohteliaampaa ja rehellisempää olla sanomatta asioita, joita ei tarkoita? Miksi kysytään kysymyksiä, joihin ei haluta kuulla vastausta? Miksi oletetaan ja odotetaan, että kaikkien tapa kommunikoida on lähtökohtaisesti samanlainen? Miksi joku tapa kommunikoida tai toimia olisi toista tapaa huonompi tai parempi? Tai ainoa oikea? Eikö tärkeintä olisi oppia ymmärtämään ja sietämään erilaisuutta? Ja miksi ihmeessä ihmiset usein olettavat, että toinen on lähtökohtaisesti vilpillinen tai tahallaan hankala?

Vuorovaikutukseen liittynyt hämmennys ja turhautuminen ovat usein nousseet tilanteissa, joissa minun on odotettu tietävän ja ymmärtävän automaattisesti jotain sellaista mitä ei ole sanoitettu selkeästi tai sanottu suoraan. Miksi oletetaan, että toinen osaa lukea ajatuksia tai ymmärtää sosiaalisia tilanteita ja kokee asioita samoin kuin itse? Miksi oletetaan, että toinen ymmärtää kiertoilmauksia, epämääräistä vihjailua tai edes tajuaa sellaisten olemassa oloa? Jatkuva yritys ymmärtää muita paremmin tekee kommunikaatiosta uuvuttavaa, mutkikasta ja totaalista sosiaalista akrobatiaa. Jos ei kaikille, niin ainakin osalle ihmisistä.

Minulle kommunikaatiossa tärkeää on mm. riittävä informatiivisuus ja tarvittaessa asioiden sanoittaminen auki, sanallistaminen, selkeys, suoraviivaisuus, vilpittömyys sekä avoimuus. Myös koettu turvallisuus, merkityksellisyys sekä yhteys.

Koen usein hämmentäväksi sen, etteivät ihmiset usein sano sitä mitä nimenomaisesti tarkoittavat. Tulkitsen sanotun sellaisenaan ja vastaan siihen mitä minulta kysytään. En useinkaan käsitä muiden käyttämiä kiertoilmauksia, epämääräistä vihjailua tai piilomerkityksiä. Toiset kutsuvat tätä ominaisuuttani kirjaimellisuudeksi toiset taas saivarteluksi – minä itse neutraaliksi ominaisuudekseni- tavaksi prosessoida tietoa, tulkita ja ymmärtää asioita.

Nepsyillä on usein hyvin suoraviivainen tapa ajatella ja ilmaista itseään. Neurotyypilliset kokevat sen usein epäkohteliaaksi tai jopa hyökkääväksi, vaikkei sanottua olisikaan tarkoitettu sellaiseksi – vaan aivan päin vastoin.

Neurotyypilliset taas käyttävät usein erilaisia ystävälliseksi tarkoitettuja ja asiaa pehmentäviä kiertoilmaisuja, joita nepsyjen taas on usein hyvin vaikea käsittää ja ymmärtää. On hyvä ymmärtää, että neuroepätyypillisille suoruus, avoimuus ja rehellisyys ovat usein tärkeitä itseä ohjaavia arvoja – myös kommunikaatiossa. Kiertely ja kaartelu koetaankin usein hyvin epäselväksi, ristiriitaiseksi, kuormittavaksi, hämmentäväksi, epärehelliseksi sekä epäkohteliaaksi.

Usein haasteet kommunikaatiossa johtuvat tarkoituksellisen ilkeyden sijaan todennäköisemmin siitä, että ihmisten erilaisuus, epävarmuudet ja/tai erilainen kommunikaatiotapa törmäävät toisiinsa. Meidän voi olla vaikea ymmärtää toistemme ajattelun ja toiminnan logiikkaa silloin, jos se poikkeaa paljon omastamme. Tarkastelemme muita usein itsemme kautta, oman eletyn elämämme, oman todellisuutemme sekä oman sisäisen kokemusmaailmamme kautta. Toisen erilaisuus voikin tuntua meistä jopa uhkaavalta.

Saatamme ymmärtämättämme tehdä sellaisia oletuksia sekä tulkintoja tilanteista ja toisistamme, jotka eivät tue toimivaa kanssakäymistä. Oletusten sijaan toivoisi avointa keskustelua ihmisten välille.

Ajattelen, että kommunikaation tarkoitus on toimia siltana ihmisten välillä – se ei tarkoita vain sanojen vaihtoa vaan myös yhteyden syntymistä.

Toimiva kommunikaatio on harvoin täydellistä, virheetöntä tai sujuvaa. Se on elävää, joustavaa, tilaa antavaa, kunnioittavaa sekä molemmille hyvää tahtovaa. Sen pohjana on yhteinen pyrkimys sekä päämäärä tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se ei perustu oletuksiin vaan se antaa osapuolille tilaa ilmaista itseään – omin sanoin, itse.

Toimiva ja toista kunnioittava kommunikaatio tarkoittaa mielestäni sitä, että yhteys säilyy tai sitä yritetään rakentaa myös silloin, kun on epäselvyyksiä, erimielisyyksiä, näkemyseroja tai jokin muu asia on esteenä yhteydelle.

Toimiva kommunikaatio ei tarkoita sitä, että tulisi olla äänessä jatkuvasti tai sitä että, pitäisi olla vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin tai ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Toimiva kommunikaatio antaa myös tilaa kysymyksille. Se sallii korjata ja oikaista tarvittaessa.

Toimiva kommunikaatio ei myöskään tarkoita, että sen osapuolet ymmärtäisivät toisiaan täydellisesti koko ajan. Tai, että kaikkea tarvitsee hyväksyä tai sietää.

Aito yhteys vaatii syntyäkseen rohkeutta ilmaista itseään, omia tunteitaan, ajatuksiaan, toiveitaan ja tarpeitaan. Aito yhteys vaatii sitä, että uskaltaa olla avoin ja rehellinen – niin itselleen kuin myös toiselle. Se vaatii sitä, että uskaltaa olla haavoittuva ja keskeneräinen. Se vaatii sitä, että kykenee kuulemaan myös sen mitä toinen kertoo.  Se vaatii kykyä pysähtyä asioiden äärelle ja se vaatii kykyä tarkastella asioita myös hieman kauempaa. Se vaatii sitä, että kykenee sietämään sekä hyväksymään toisen erilaisuutta suhteessa itseen ja omaa erilaisuuttaan suhteessa toiseen. Se vaatii mielestäni sitä, että omaa itsetuntemusta ja kykenee itsereflektioon Se vaatii sitä, että kykenee tarvittaessa nöyrtymään, myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi. Aito yhteys vaatii ennen kaikkea inhimillisyyttä, hyväntahtoisuutta sekä sitä, että arvostaa niin itseään kuin myös muita. Se vaatii enemmän kuin yhden ihmisen syntyäkseen.

”Sinne missä on aitoutta, syntyy yhteys.

Sinne missä on yhteys, hakeutuu rakkaus.

Siellä missä on rakkaus, on myös merkitys”

-Tommy Hellsten-