Sateen vaimea ropina rikkoo ajoittaisen hiljaisuuden muiden vielä nukkuessa. Kuuntelen sitä hetken ennen kuin nousen ylös. Kehoni tuntuu raskaalta heti herättyäni. Se harmittaa, koska olin suunnitellut tekeväni tänään kaikenlaista mukavaa. Ja tiedän, ettei se nyt onnistu.
Olisipa ollut mukavaa aloittaa tämä aamu toisenlaisella energialla.
Keitän aamukahvin ja katselen ulos ikkunasta. Taivas on tasaisen harmaa.
Punatulkkupariskunta on tullut tarkastamaan vieläkö lintulaudalta löytyisi siemeniä. Pidän niistä kovasti, ne ovat kauniita. Muistutan itseäni siitä, että lintulauta tulisi pestä ja siirtää varastoon odottamaan seuraavaa talviruokintakautta, etteivät sen muoviosat haurastu kesällä auringonpaisteessa. Se on yksi niistä lukuisista askareista, joka vaatii oikean hetken toteutuakseen.
Pohdiskeluni keskeytyy kun aistin pienen silmäparin tuijottavan minua jossain lähistöllä hyvin intensiivisesti. Koira odottaa selvästi aamupissalle pääsyä. Hörpin aamukahvini muutamalla kulauksella ja sujahdan sadetakkiin sekä saappaisiin.
Vaikka aamu on harmaa ja energiatasoni alhainen nautin silti sateesta. Olen aina pitänyt siitä; putoilevista pisaroista, äänistä ja vivahteista. Sade puhdistaa.
Tallustelen kotvasen kuluttua takaisin sisälle miettien mitä tänään tekisin? Tai oikeastaan mihin voimavarani ja motivaationi tänään kantaa? Kapasiteettini on hyvin rajallinen.
Mielessä vilisee paljon niitä asioita, joita ”pitäisi” tehdä tai joita olisin halunnut tänään tehdä, mutta päädyn toteuttamaan vain ne tärkeimmät ja itselleni tässä hetkessä mielekkäimmät. Muu saa nyt odottaa, sillä tämä päivä on omistettu levolle, palautumiselle ja suoratoistopalvelun sarjoille.
